Apurahoja, unta ja fibroblasteja
Suomen Akatemian rahoittamat akatemiatutkijat johtavat kokonaisia tutkimusryhmiä, vaikka ovat itsekin määräaikaisissa työsuhteissa. Ulkopuolinen rahoitus turvaa tutkimuksen jatkumista.
Vuonna 2022 post-doc tutkija Samu Kainulainen oli rakentamassa Itä-Suomen yliopiston unilaboratoriota, kun keskusteluissa nousi esiin kiinnostava ajatus: Ehkä aivot ja keho nukkuvatkin eri tahdeissa?
Idea perustui kahteen eri tapaan mitata unen vaiheita. Perinteisin tapa on seurata aivojen sähköistä toimintaa, jonka muutoksista unen vaiheet määritellään. Unirekisteröinneissä aivojen mittausta täydennetään usein sydämen ja verenkierron mittauksella. Teoreettisesti molempien pitäisi kulkea samaan tahtiin: esimerkiksi syvässä unessa aivoissa tapahtuu, mutta syke laskee.
Ongelmana oli vain, etteivät mittaukset aina menneet yksiin. Esimerkiksi syke saattoi muuttua, vaikka aivotoiminta pysyi ennallaan.
”Aloimme miettiä, että mitä jos kyse ei olekaan epäjohdonmukaisuudesta. Ehkä unessa on enemmän vaiheita kuin pelkän aivosähkön perusteella osaamme mitata?”
Syntyi ajatus unesta kehon eri järjestelmien vuoropuheluna. Jos malli osoittautuu toimivaksi, se voi avata uudenlaisia näkökulmia unihäiriöiden ja jopa verenkiertosairauksien hoitoon ja diagnostiikkaan.
Uni vei mennessään
Kainulainen päätyi unitutkijaksi hieman vahingossa. Kahden lääkärin lapsena ja lääketieteellisen fysiikan maisterina hän haaveili sairaalafyysikon urasta.
Hän ajatteli ensin väitöskirjaa sädehoidosta, mutta siihen ei laitoksella ollut rahoitusta. Sen sijaan yliopisto oli saanut rahaa uniapneatutkimukseen, jonka parista väitöskirjatutkijan paikka löytyi 2018.
”Olin perheellistynyt jo nuorena, joten palkaton väitöstyö ei ollut vaihtoehto. Niinpä siirryin tutkimaan unta.”
Väitös syntyi nopeasti, vain kahdessa vuodessa ja vuonna 2021 Kainulainen sai jo vastuulleen yliopiston uuden Smart Sleep -laboratorion toteuttamisen. Samalla hän oli alkanut sekä ohjaamaan väitöskirjoja että johtamaan omaa tutkimustaan.
Laboratorio valmistui 2022. Tänä syksynä tutkimus otti askeleen eteenpäin, kun Kainulainen sai akatemiatutkijapaikan sekä Jane ja Aatos Erkon säätiön 568 000 nelivuotisen avustuksen.
”Akatemiatutkijan paikka maksaa oman palkkani, mutta apurahalla hoidamme laboratorion tutkimushoitajan palkan, yhden väitöskirjatutkijan paikan sekä uusia investointeja laboratorioon”, Kainulainen kertoo. Kun aiemmin laboratoriossa voitiin tutkia kahta henkeä kerrallaan, nyt määrä on kaksinkertainen.
Kuvassa: Samu Kainulainen
Syövän tukirakenteita tulkitsemassa
Jane ja Aatos Erkon säätiön apurahan sai myös akatemiatutkija Saara Ollila Helsingin yliopistosta. Perinnöllisyystieteen tohtori Ollila tutkii ruuansulatuskanavan syöpäkasvainten fibroblasteja eli eräänlaisia tukisoluja.
”Vaikka fibroblastit eivät ole varsinaisia syöpäsoluja, ne poikkeavat toiminnaltaan normaaleista fibroblasteista ja vaikuttavat kasvainten kehittymiseen”, Ollila selittää.
”Emme vielä täysin ymmärrä mekanismia, miksi näin on, mutta erilaisissa suolistokasvaimissa fibroblastit näyttävät muuntuvan samaan tapaan.”
Tämä luo mahdollisuuden kohdistaa lääkekehitystä kasvaimen fibroblasteihin ja sitä kautta vaikuttaa kasvainten kehittymiseen. Yksi mahdollinen mekanismi on tulehdusta edistävä proteiini interleukiini 11, jonka blokkaaminen näyttäisi estävän ainakin Ollilan tutkiman Peutz-Jeghersin syndrooman kasvainten kehitystä.
Kuvassa: Saara Ollila
Omaa tutkimusryhmää Ollila on vetänyt akatemiatutkijan rahoituksella vuodesta 2018. Tällä hetkellä ryhmässä on kaksi tohtorikoulutettavaa, yksi väitteli jo viime keväänä.
Nyt puhaltavat kuitenkin muutoksen tuulet. Ollilla sai perinnöllisyystieteen yliopistonlehtorin toimen Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisestä tiedekunnasta, minkä seurauksena hän siirtyy tutkimusryhmineen kampukselta toiselle.
Lehtorin asema ei kuitenkaan rahoita ryhmää. Sitä varten hän sai Jane ja Aatos Erkon säätiöltä yhdessä kollegansa Jaakko Mattilan kanssa yhteisen 904 000 euron nelivuotisen avustuksen.
Rahoitus tuo jatkuvuutta
Kainulainen ja Ollila ovat akatemiatutkijan viisivuotisen kauden eri päissä – Kainulainen vasta aloittaa omaansa, Ollila lopettelee.
Silti lisärahoitus on molemmille keskeistä tutkimuksen jatkumiseksi.
”Minun kannaltani rahoitus tuli juuri oikeaan saumaan”, Ollila kertoo.
”Lehtorin asema maksaa oman palkkani ja tarjoaa tutkimusinfrastuktuurin, mutta ryhmän rahoitus pitää hakea ulkopuolelta. Ilman myöntöä tutkimusryhmäni ei olisi voinut jatkaa.”, Ollila kertoo.
Myös Kainulaisella on vastaava kokemus.
”Akateeminen työ on raakaa peliä – töitä on niin kauan, kun saat rahoitusta. Vaikka siedänkin riskiä omalta osaltani hyvin, vastuu muiden tutkimusryhmän jäsenten tulevaisuudesta painaa – jos rahoitusta ei löydy, heidän työnsä ovat katkolla”, Kainulainen huomauttaa.
Jatkuvuus myös mahdollistaa tutkimuksen etenemisen. Ollilan tutkimus on pisimmillään Peutz-Jeghersin syndrooman kohdalla, joka on kuitenkin harvinainen tauti. Sen selvittäminen, missä määrin tuloksia voidaan yleistää muihin tulehdusperäisiin suolistosairauksiin ja suolisyöpiin on vielä työn alla.
Akateemisessa työssä tulokset ovat arvo itsessään, Kainulainen muistuttaa.
”Itse olen kiinnostunut löytämään vastauksia, en pohtimaan sitä, miten tehdä niillä rahaa. Se on muiden päänvaiva.”
Takaisin trukkikuskiksi?
Molempia tutkijoita yhdistää myös perheellisyys. 32-vuotias Kainulainen tuli isäksi nuorena ja on avioeronsa jälkeen ollut vuoroviikkoisä.
”Tämä asettaa rajoituksia sille, millaisia paikkoja voin ottaa vastaan – esimerkiksi postdocpätkä ulkomailla ei ollut minulle mahdollinen, sillä tahdoin olla lasteni elämässä.”
Ollila sai kolmannen poikansa kesken akatemiatutkijan kauttaan. Hän on aiemmin ollut lyhempiä pätkiä ulkomailla, mutta myöntää hänkin, että pidempi ulkomaanpesti olisi lapsiperheessä hankala. Päiviäkään ei voi venyttää loputtomiin – päiväkoti menee kiinni viideltä.
Myös epävarmuus on tuttua. Ollilan yliopistonlehtorin toimi on 46-vuotiaan ensimmäinen pysyvä työsuhde.
”Seuraava askel urapolulla olisi saada apulaisprofessuuria ja tenure track-asema, mutta niiden kohdalla kyse ei ole pelkästään omasta osaamisesta – esiin nousee esimerkiksi se, minkä alan apulaisprofessoreja yliopisto katsoo tarvitsevansa.”
Oma tulevaisuus ei silti huoleta.
”Itsehän suhtaudun niin, että aina voin mennä vaikka takaisin ajamaan trukkia, jos yliopistomaailmasta ei löydy töitä. Mutta olisihan se sääli tutkimusryhmän ja tutkimuksen kannalta”, Kainulainen toteaa.
Jane ja Aatos Erkon säätiön uutiskirje
Uutiskirjeemme tilaajana saat ajankohtaiset kuulumiset sähköpostiisi neljästi vuodessa.
Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt tietosuojaselosteen.